Eilen, kun kello hipoi tätä päivää.
Näen huomenna ystävän vuosien takaa. Ystävän, jonka kanssa kuljimme paljain jaloin keskellä helteistä Helsinkiä, joka kirjoitti minulle kirjeitä ja jonka kanssa poimimme kukkasia nykyisen kotini takapihalta. Kohtaaminen tuntuu kutittavan jännittävänä. Olenko muuttunut liikaa? Onko hän erilainen kuin kahdeksan vuotta sitten? Vai olemmeko taipuneet vuosien tuulessa samaan suuntaan?
Tänään, kun olen istunut hänen kanssaan puistonpenkillä ja kahvilan uutuudelta tuoksuvissa tuoleissa.
Ystäväni ajoi luokseni keltaisella polkupyörällä. Kuljimme tihkusateessa kasvitieteellisessä puutarhassa ja näimme kukkivan päärynäpuun. Olimme hiljaa, kuuntelimme, kerroimme ja innostuimme.
Hiustemme takut ovat suoristuneet. Polkumme muuttuneet mutkikkaammiksi. Unelmoimme ehkä maltillisemmin kuin paljain jaloin kulkiessa. Unelmoimme samoja asioita tai ainakin unelmiemme nurkat hipovat toisiaan. Unelmissamme leijuvat koti, jossa voi kasvattaa sitruunamelissaa ja elämä, josta jaksaa nauttia jokaisella henkäyksellä. Olemme avanneet erilaisia ovia ja kulkeneet erilaisia polkuja. Toinen on nähnyt enemmän nurkkia maailmasta. Toinen on saanut syliinsä kaksi huolehdittavaa. Tänään kuitenkin tiedän, että välimatka ajassa tai matkassa ei sammuta oikeaa ystävyyttä.
No comments:
Post a Comment